Jätimme torstai-aamuna Zaragozan kylmän kaupungin ja tuuliset kalliot taaksemme. Lähtö tapahtui epäinhimillisen aikaisin, noin klo 7.00, jotta ehtisimme kiipeämään Pradesin vuoristoon Välimeren rannalle 300 km:n päähän. Motareita myöten matkaan ei mennytkään kuin reilut pari tuntia, ja kalliokin löytyi sukkelasti. Kohde oli legendaarinen La Riba.
Matkan varrella olleista lähikylistä ei löytynyt kaupan tai ravintolan näköisiä paikkoja, joten pistimme ulkokeittiön pystyyn kiipeilijöitten parkkipaikalle. Tepastelimme aamuisen viileällä vuoristotiellä ja odottelimme veden kiehumista, kun alhaalta laaksosta alkoi kuulua hätäistä maukumista. Alapuolellamme kuivuneen joen pohjalla näkyi kipittävän pieni kissa, joka kipusi rinteen salamannopeasti ylös. Otus oli erittäin ihmisystävällinen ja tuli rohkeasti hieromaan tuttavuutta - jatkaen koko ajan miukumista. Vekkulin maukujan häntä oli hassusti vääntynyt kippuralle, mitä tosin ei tuosta kuvasta erota.
Kissa varmaan asustaa kallioiden lähellä olevassa suuressa autiossa luostarissa (?) ja on tottunut paikalla pyöriviin kiipeilijöihin... ehkäpä se on jopa muinaisen munkin henki, joka tsekkaa ovatko tulijoitten aikeet hyvät. Kissa lähti paikalle saapuneitten espanjalaisten kiipeilijöitten kanssa alas laaksoon, mutta saimme pian uusia kavereita. Puskasta kuului läähätystä ja haukuntaa, ja paikalle juoksi kaksi suurta koiraa, musta ja valkoinen. Nekin olivat oikein ystävällisiä, vaikka kuseskelivatkin keittimen viereen ja olivat turhan kiinnostuneita ruuistamme. Rapsutuksia nekin kuitenkin saivat. Koirien mentyä odottelimme innokkaina, mikä eläinvieras mutkan takaa seuraavaksi ryntää. Kameli kenties? Tommi ehdotteli Jabberwockia.
Ruoka saatiin kuitenkin massuun ilman enempiä kohtaamisia luontokappaleiden kanssa. Kalliot olivat noin viiden minsan kävelyn päässä. Paikalla on kiivetty reilut 50 vuotta, ja kiillottumisongelmaa oli joidenkin reittien kohdalla havaittavissa. Pojat kiikkuivat silti ihan kiitettävästi, ja ilmakin oli mitä mainioin. Alkuiltapäivästä auringon lämmössä tarkeni t-paidassa. Minua vaivasi vähän turhan raskas väsymys, koska muutama edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi. Minun osaltani päivä ei tämän vuoksi jää kiipeilylliseen historiaan, mutta paikkahan tietysti oli jälleen elämys sinänsä.
Tommi kiikkuu reittiä, joka taisi olla 6a+.
Päivän päätteeksi taivas alkoi mennä pilveen, mikä ennakoi heikompaa keliä perjantaille.
Majapaikka ei ollut etukäteen tiedossa, mutta luottavaisina ajelimme ylös vuorille Ilkan muistikuvien ja yli 10 vuotta vanhan topokirjan opastamina. Seikkailimme aikamme erittäin aution oloisissa ja pimeissä kylissä, kunnes törmäsimme Mont-ralin refugioon. Paikka olikin Ilkalle vanha tuttu, ja päätimme varata yöpaikat sieltä. Refugiossa oli lisää tuttavallisia eläinystäviä.
Mont-ralin refugion ruokatarjonta vaikutti ankealta ja kalliilta, joten päätimme etsiä murkinaa matkalla näkemästämme ravintolasta. Sehän tietysti vain suljettiin juuri sillä hetkellä, kun rullasimme pihaan. Suunnitelma B oli eräs toinen refugio, jonne oli pieni ajomatka. Sieltä löytyikin hitusen edullisempaa ruokaa ja kokki, joka oli kasvissyöjä. En siis joutunut tyytymään mihinkään linssikeittoon muiden mussuttaessa kanankoipiaan, vaan sain mahtavan salaattiannoksen ja suuren kipollisen pinaattia ja tuorepastaa. Kyllä hyvä ruoka voi joskus tehdä ihmisen käsittämättömän onnelliseksi... etenkin, kun olin ollut varma, että vuorilla syödään vain makkaraa ja kinkkua ja että saan olla nälässä.
Iltaoluset nautittiin Mont-ralin refugiossa hilpeässä koiraseurassa.
Perjantaina keli olikin kurjempi. Nukuin tosi huonosti, koska refugiossa oli vähän kylmä ja makuupussini on suunniteltu kai vain +25 asteen lämpötiloihin. Lisäksi joukkomajoituksen äänet, muiden tuhina ja yskiminen häiritsivät. Kerrossänkykin heilui vimmatusti koko yön (syy ei selvinnyt). Poijjaat olisivat varmasti viihtyneet refugiossa seuraavat kaksi yötä, mutta vaadin pääsyä hieman laadukkaampiin oloihin. Kieltämättä paikassa oli tunnelmaa ja hauskoja ihmisiä ja otuksia, mutta pelkäsin väsymyksen pilaavan kiipeilyni.
Aamun tunnelmia. Sakkea harmittaa sade ja minua väsyttää.
Kiikkumaan ei ollut asiaa, joten kulutimme aamupäivän etsimällä ruokakauppaa ja mökkiä. Molemmat löytyivät, onneksi. Leirintäalue oli Välimeren rannalla kaupungissa, jonka nimi muistuttaa Cambridgea. Saimme kaksikerroksisen mökin tai oikeastaan rivitaloasunnon reilulla neljällä kympillä per yö, mikä ei ollut ollenkaan paha hinta... iltapäivällä sadekin laantui, ja päätimme valloittaa La Mussaran kalliot.
Suunnitelma ei mennyt ihan putkeen, sillä kartanluku hiukan epäonnistui ja vaelsimme väärillä poluilla turhan kauan. Kun oikea suunta lopulta löytyi, kello oli jo uhkaavan paljon. Ajattelimme silti, että aikaa muutamalle pikareitille vielä on. Juuri silloin vuoren takaa nousi epäilyttävän suuri ja tumma pilvi. Saman tien alkoi taas sataa.
Totesimme pelin olevan menetetty. Silti jaksaa naurattaa.
Trendikkään trekkauspäivän päätteeksi näimme sentään todella komean auringonlaskun. Kallioilta oli mainiot näkymät välimerelle asti.
-- Johanna
Kommentit