Rigloksen konglomeraattitornit ovat muinaista joen deltaa, kivettyneen hiekan ja kivien sekoitusta. Eroosion vaikutuksesta pehmeät ainekset ovat kuluneet pois jättäen jäljelle vain nämä 300- metriset pötkylät. Kiipeily on kuin pottupellossa ryömisi, pelto on täällä vain pystysuoraa tai negatiivista (päälle kaatuvaa). Otteina käytetään seinämästä töröttäviä kiviä ("perunoita") jotka toivottavasti pysyvät paikoillaan.
Paikka on todella vaikuttava. Seinämät nousevat käytännöllisesti katsoen suoraan kylästä korkeuksiinsa. Täältä löytää mm. 6c-7a reittejä jotka ovat koko 300 metrisen pituutensa ajan negatiivisia, ja reitit vieläpä jyrkkenevät loppua kohden (mm. Fiesta de Biceps - Hauisten Juhlaa). Tällaisille reiteille ei kannata lähteä jos ei ole varma että pääsee ylös, laskeutuminen tai pelastaminen kun voi olla hieman hankalaa. Esim. helikopteriahan ei voi käyttää.
Osa reiteistä on pultattu hyvin, osa "vähän" huonommin (topossa avaruuskaukoputki-logo kuvaa näitä reittejä - seuraavan pultin nähdäkseen tarvitsee kaukoputkea) ja suurta osaa ei ollenkaan. Kaikille siis löytyy haasteita.
Me olimme valinneet reittimme "Mallos Pequeñoksilta", eli "Pieniltä Pötkylöiltä". Korkeutta näillä on vain 150 metriä. Tavoitteemme oli kiivetä kuvassa oikealla oleva torni. Minä, Johanna ja perässämme Philipp ja Lisa kiipeäisimme perusreitin (4c), Erkki ja Aila viereisen, hieman vaikeamman reitin. Halusimme aloittaa mahdollisimman helpoista reiteistä, sillä kukaan meistä ei ollut tällaista kiveä aikaisemmin nähnytkään. Lisäksi pulttauspolitiikka hieman arvelutti.
Pötkylämme Aguja Roja - Punainen Neulanen.
Philipp reittimme alla. Huomatkaa erikoinen kivilaatu.
Reitti alkoi 3 pultin ja 20 metrin könyämisellä ekalle ständille. Ekaa köydenpituutta ei oltu vaivauduttu topoon merkitsemään ollenkaan. Minusta se kuitenkin oli koko reitin vaikein pätkä. Irtonaista, märkää ja negatiivista. Pultteja säästäen. Pääsin kuitenkin ylös ja olin valmis lopettamaan siihen paikkaan. Harmi vaan että Ailan ja Erkin reitille pultteja oli ripoteltu tiheämpään. Sieltä kuului jatkojen iloista kilinää ja Ailan "klippaan taas" - huutoja. Meidänkin oli siis pakko jatkaa ylös, muuten Erkki ja Aila eivät pääsisi alas. Laskeutumiseen tarvitsi nimittäin 2 köyttä.
Toinen kp alkoi reitiltä eksymisellä. Näin pultin oikealla ja suunnistin sinne. Sen jälkeen ei näkynytkään mitään varmistuksia missään. Alas laskeutuvat kiipeilijät neuvoivat meidät oikealle reitille, 15 m. vasemmalle. Siinä laskeutuessani ja kikkaillessani itseäni oikealle reitille rentouduin ja aloin ymmärtää konglomeraatin viehätystä. Kivikin parani, se ei tuntunut enää niin irtonaiselta.
Kiipeily oli helppoa mutta to-del-la ilmavaa. Pultteja oli ripoteltu sinne tänne, kaukoputkea olisi välillä tarvittu. Päässäni soi "pulttilaulu", jonka avulla yritin kutsua porahakoja (vrt. paimenien lehmienkutsulaulut). Yhdistin 2. ja 3. kp:n yhdeksi pitkäksi köydenpituudeksi (n. 45 m) ja sain laitettua matkalle kokonaista 7 jatkoa. Tornin esihuipulle (3. kp:n lopussa) könyttiin pienen ulkoneman yli, pultti 5 metriä jalkojen alla. Hoin itselleni negatiivista ylittäessäni että tässä nyt ainakin on pakko olla pultti, mutta eipä vaan ollut... Toisaalta kiipeily oli niin helppoa että tippuminen ei ole todennäköistä. Ellei ote jää käteen.
Philipp nousemassa esihuipulle.
Erkki ja Aila olivat ehtineet huipulle hieman ennen meitä. Heidän reittinsä oli ollut pulttauksen osalta hieman vähemmän kuumottava. Seuraavalla kerralla mekin kiipeämme sen...
Belgialaisia huipulla.
Laskeutumisankkureiden virkaa hoitivat tornien huippujen ympärille pyöräytetyt vaijerit. Eipä ole tällaistakaan systeemiä tullut ennen vastaan.
Erkki laskeutuu. 70 metrinen + 60 metrinen köysi riittivät esihuipulta alas asti, kun pidempää köyttä vähän luisutti laskeutumisvälineen läpi.
Rigloksen kiipeily on todella hienoa ja paikka on huikea. Täytyy mennä vielä uudestaan.
-- Ilkka
Kommentit