Lensimme takaisin Bilbaoon viime tiistaina 2.1. Kymmenen päivän joululoma Suomessa oli hitusen vauhdikas, koska sen aikana piti tavata mahdollisimman monta tärkeää ihmistä. Olinkin "loman" jälkeen niin poikki, että vetelin vaatimattomat 14 tunnin yöunet heti palattuamme. Tiukasta aikataulusta huolimatta ystäviä ja sukulaisia jäi näkemättä. Sorry, kun emme ihan joka paikkaan ehtineet.

Täällä meno on muuttunut villimmäksi sitten joulukuun. Eta ja/tai muut muuten vain aktiivit henkilöt ovat räjäyttäneet ainakin yhden pommin San Sebastianissa, polttaneet autoja samaisessa kaupungissa ja uhitelleet pamauttavansa pommin myön Bilbaon lentokentällä... viimeinen tapaus ilmeisesti oli kuitenkin väärä hälytys. Normaalissa arjessa poliittista riehuntaa ei juuri huomaa. Jossain määrin huojentavaa on myös se, että Baskimaan terroristit tuppaavat ilmoittelemaan iskuistaan etukäteen. Lisäksi heillä ei (kuulemma) ole tapana nitistää oman maan asukkaita. Eli olkaamme baskimaalaisia (baskiaisia) kaikessa rauhassa...

Turvataksemme kaiken varalta selustamme ja kutistaaksemme sen kuuluisan joulumassun olemme viettäneet paljon aikaa luonnon helmassa. Perjantaina kävimme reippaalla pyörälenkillä läheisen La Peñan (kaupunginosa) liepeillä vuoren päällä. Mukana oli eräänlaisen maastopyörän hankkinut Philipp eli vahvistuksemme Saksanmaalta. Keli oli vähän kostea, ja pojat kaahasivat onnellisina mudassa ympäri vuorta. Minä köröttelin perässä paappavauhtia kolmen lokarini kanssa, koska en tykkää märistä liukkaista poluista ja mutaroiskeista naamalla. Lopputulos: Ilkka ja Philipp olivat kotimatkalla niin mudan peitossa, että lapset säikkyivät ja keski-ikäiset naiset vihelsivät peräämme. Mikä ihmeen viehätys y-kromosomin omaavilla ihmisillä on silmät kiiluen syöksyä roiskimaan mutaa päälleen heti sopivan rapakon ilmestyttyä näköpiiriin? Joku primitiivinen juttu, jota en naisena voi ymmärtää?

Loppiainen tarjosi meille yllätyksen. Suuntasimme tihkusateisena lauantai-aamuna löytöretkelle Bilbaosta länteen, Cantabrian maakuntaan. Tarkoituksena oli tsekata vain 50 km:n päässä oleva kiipeilykallio, jossa emme aikaisemmin ole jostain syystä käyneet. Automatkalla alkoi sataa ja taivas oli ihan harmaa, mutta päätimme kuitenkin vilkaista kaltsia. Liukastelimme varsin fiksunnäköiselle ja hyvin pultatulle kalliolle sateessa, tutkailimme reittejä ja harmittelimme sadetta. Kökimme vähän aikaa puiden suojissa aamukahvilla, ja yhtäkkiä keli kirkastui. Säästä tuli loppujen lopuksi aivan mainio!

Kuvassa paratiisi? Teepaitakiipeilyä tammikuussa.



Mukana oli uskollinen kumppanimme Philipp sekä tanskalainen Lise. Jälkimmäinen on vasta aloittelija, josta kaavailen kuitenkin naispuoleista kiipeilykumppania kevääksi. Lisen edistymistä edistääkseni yritin kovasti selittää hänelle jalkatekniikan saloja. Siksi allaolevassa kuvassa minulla on kiipeilykenkä etukäpälässä.



Harrastuksista huolimatta loppiaisena pitää nauttia asiaankuuluva juhla-ateria. Philipp kokkasikin mainiot pastat kielekekeittiössään. Kuvassa lapsoset kärkkyvät ruokaa, jota ahkera äiti lappaa lautaselle.



Syödessä ihailimme maisemia. Alla näkyy Liendon kylä ja Cantabrian talvista (?!)  maaseutua. Varjossa joutui välillä pitämään jopa takkia ja pipoakin.



Kalliolle ilmestyi loppupeleissä paljon muitakin kiipeilijöitä. Välillä reiteillä piti odotella edellisen kiipijän etenemistä, ja kerran laskeuduin aivan reitin alla ruokatauolla olevien espanjalaisten päälle. Onneksi sopu sijaa antoi.

Iltapäivän auringossa kimaltava puu ja hyvin pultattu 6c, jota espanjalainen kiipeilijä työstää.



-- Johanna