Vaikka kiipeilystä ei olekaan ilmestynyt tänne rivin riviä viime aikoina, kyllä sitäkin olemme harrastaneet. Tai yritys on ainakin ollut kova. Esteenä kiipeilijän tiellä ovat olleet sade ja poliisi.

Toukokuun viimeisellä viikolla sään haltijat olivat edelleen kiukkuisia. Onnistuimme siitä huolimatta käymään pari kertaa lähikalliolla Urdulizessa täällä työmatkalla olleen Tatun kanssa. Ja kahdella kerralla kolmesta jopa kiipesimmekin sadekuurojen lomassa. Perjantaina, kesäkuun alkaessa, keli viimein näytti kirkastuvan. Ilkka tosin nappasi mukaansa flunssan (yllätys yllätys… lentokone = varma virus) työmatkaltaan Kanadasta ja toimi siksi vain varmistajana. Itse rimpuilin vähän yläköydessä, mutta motivaatio oli hukassa. Huvitti kiivetä mutta ei tehdä töitä sen eteen.

Perjantaina valokuvaaminen olikin hauskempaa kuin kiikkuminen, etenkin, kun reittien viereltä löytyi aivan loistavia kuvauspaikkoja. Ihme, ettemme ole aikaisemmin tajunneet Urdulizen kuvauksellisuutta. Ilkka tosin unohti järkkärinsä taas (!) kotiin, mutta Tatun pokkari riitti minulle ihan hyvin. Alla Tatu perjantain lämppärireitillä nimeltä Tubular (5c). Sinistä taivastakin jo näkyy!

Tässä sama setä Andeboyn (6b) kimpussa.

Reitti on kallion yläsektorilla, joka on täysin luonnollisessa kuosissa. Kallion alkuperäiset muodot ovat aika mielikuvituksellisia. Suurempi alasektori on vanha kaivos, mutta silti ihan kelpoisa kiipimesta.

Hetki ennen kuin...

... voimat loppuivat. Reitti ei tällä kertaa ihan taipunut. Se on huomattavan negatiivinen, mitä edellisistä kuvista ei hirmuisen hyvin huomaa, koska kuvaajalla oli kamera vinossa. Ts. horisontti on 45 asteen kulmassa. Tässä jyrkkyys sen sijaan näkyy paremmin.

Samaisena perjantaina kalliolla pari paikallista kiipeilijää kertoi meille, mitä kannattaa tehdä ensi viikonloppuna:

Dima Rockmaster 07 -tapahtumaan kuuluu perjantaina Baltzolan kuuluisissa luolissa tapahtuva ennätysyritys, jossa maailman parhaat kiipijät yrittävät rikkoa on-sight -kiipeilyn miesten maailmanennätyksen. (On-sight = reitin kiipeäminen puhtaasti ilman, että kiipeäjä on saanut mitään ennakkotietoa reitistä tai yrittänyt sitä etukäteen.) Kilpareitti on vaikeudeltaan 8c/c+. Naiset kisaavat reitillä, jonka vaikeus on 8b. Käsittääkseni vain neljä naista ikinä on pystynyt kiipeämään 8b:n on-sightina. Korjatkaa, jos jollain on parempaa tietoa. Baskimaasta kotoisin oleva Josune Bereziartu on tainnut kipaista jopa 8b+:n kyseisellä tyylillä, mutta hän onkin aivan omaa luokkaansa.

Koska kilpailu on luolassa, jonne koko maailma ei ymmärrettävistä syistä mahdu, sinne myydään lippuja vain 1000 kappaletta. Singahdimme heti lauantaina Dimaan ostamaan liput perjantain show'ta varten. Lauantaina on avoin kisa ja kutsukilpailu rakennetulla seinällä, ja niitäkin epäilemättä menemme katsomaan. Dima itsessään on pikkuinen ja nätti baskikylä vuorten keskellä ehkä n. 40 kilsan päässä Bilbaosta. Hauska nähdä, miten täynnä paikka on viikonloppuna.

Lippujen hankkimisen jälkeen lähdimme harjoittamaan itse tätä jaloa lajia Liendoon Cantabrian puolelle. Parkkiksella vähän ihmetytti, miksi paikalla ei ollut ketään muita. Lauantai oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti aurinkoinen päivä viikkokausiin. Minä hilpaisin ensimmäisenä lämppärireitille, ja kun olin melkein topissa, vihreäpukuinen virkavallan edustaja (luontopoliisi?) tuli jututtamaan Ilkkaa. Kalliolla kuulemma pesii haukkoja, joita ei saa häiritä toukokuusta elokuuhun. Toki olemme tietoisia useista kallioista, joilla kiipeily on juuri samasta syystä kielletty, mutta uusimman topokirjan (josta löytyy reittien kuvaukset ja tietoa kallioista) mukaan tällä kalliolla ei pitäisi olla rajoituksia… Tästä voimme vain päätellä, että haukkoja on suojeltu jo niin paljon, että ne vain lisääntyvät ja lisääntyvät ja alkavat levitä yhä uusille kallioille. Pienoinen kiipeilijän painajainen?

Eipä meidän auttanut muu kuin pistää kamppeet kasaan ja hipsiä takaisin autolle lintusia kiusaamasta. Poliisi, joka oli kyllä ihan ystävällinen, kertoi, että parkkiksella on isot varoituskyltit. Hämmästelimme hieman omaa sokeuttamme ja etsimme kylttejä tovin, jotta olisimme saaneet niistä valokuvan muistoksi. Mutta ei, kyltin kylttiä ei kyllä näkynyt missään. Hmm. Luontopoliisikin ehti häipyä puskaan ennen kuin saimme kamat reppuun, joten häneltäkään ei voinut kysyä kylttien kohtalosta.

Pidimme evästauon parkkiksella. Onneksi virkavallan toinen alalaji, liikennepoliisi, järjesti meille lohdutukseksi näytöksen viereisellä tiellä. Poliiseilla oli moottoripyöräratsia mutkassa, ja aika monen sunnuntaiajelijan matka siihen katkesi. Pysäyttämisestä seurasi tietysti äänekkäitä väittelyitä, kiukuttelua ja viihdyttävää elehtimistä espanjalaiseen tapaan. Kummallista venkkulointia, kun poliisillekin pitää väittää vastaan.

Kello oli jo paljon ja vaihtoehdot vähissä, joten karautimme jälleen kotiamme lähinnä olevaan Urdulizeen. Matkalla vilkaisimme hienoa näköalapaikkaa Saltacaballossa. Oikeastaan vahingossa, tarkoitus oli vain hakea huoltoasemalta lisää vettä.



Ihan hyvä kiikkupäivä lauantaista lopulta tuli, ja kadonnut motivaatiokin alkoi pikku hiljaa auringonpaisteen myötä löytyä. Eilen sunnuntaina oli samaa kalliota jälleen luvassa, sillä Ilkka lähti illalla työmatkalle Pariisiin. Kauemmas emme olisi kerinneet. Urdulizen kitkainen kivi ja pyöreät muodot alkavat pikku hiljaa avautua, eikä ihme, tällä käyntitiheydellä… Ilkka joka tapauksessa sai pari projektia päätökseen, vaikka toipilas vielä olikin.

-- Johanna