Tätä taitaa olla talvi Baskimaassa: taas tulee vettä. Ei täällä ihan joka päivä ole satanut, pääasiassa vain viikonloppuisin... tarkoitus oli mennä tekemään pieni ja kiva maastopyörälenkki jonkun lähivuoren päälle, mutta tästä tulikin nyt siivouspäivä. Sveitsissä töissä oleva Sakke on tulossa kylään, joten kämppä laitettiin juhlakuosiin. Urheilukamppeet menivät sängyn alle, lattiat pestiin, amme kiillotettiin ja kunniavieraalle raivattiin oma pieni tila olohuoneen nurkkaan. Tulipas samalla joulusiivous tehtyä. Saa nähdä miten Sakke tänne löytää, ja löytyykö Saken autolle parkkipaikka. Kolmelta hän oli jo Bourdeaux'ssa tulossa, joten jännitys tiivistyy...

Viime viikonloppuna (25.-26.11) keli oli poikkeuksellisesti aurinkoinen, ja silloin pinkaisimme talomme takaa alkavan Artxanda-vuoren päälle pyöräilemään. Ylös mentiin Funicular-junalla, jonka lipunmyyjä puhutteli meitä nimellä "chicos" eli poijjaat. Tämä aiheutti minulle lievän sukupuoli-identiteettikriisin, sillä en kyllä näytä mielestäni kovin maskuliiniselta edes pyöräilykamppeet päällä. Tyttö maastopyörän selässä on täällä kuitenkin sen verran harvinainen näky, että lipunmyyjä ei kai rekisteröinyt näkemäänsä oikein.

"Chico" juomatauolla Artxandan päällä. Alla avautuu mainio maisema alhaalla laaksossa sijaitsevaan Bilbaoon. T-paita oli riittävä asustus pyöräillessä.



Artxandan päällä risteilee hyvä polkuverkosto. Alue ei ole mitään koskematonta luontoa, mutta mukavan puistomainen ja metsäinen kuitenkin. Edellisenä iltana kaupunkia riepotteli myrskytuuli, ja sen jäljiltä vuorella oli paljon kaatuneita puita.



Löysimme sattumalta suuren aitauksen, jossa laidunsi Pottoka-poneja. Otukset ovat asuttaneet Baskimaata ilmeisesti jo kivikaudella, tai näin arkeologit ovat muun muassa luolamalausten perusteella päätelleet. Rotu on nykyään todella harvinainen, mutta se pyritään suojelutoimilla säilyttämään. Ponit piileksivät niin kaukana että hyviä kuvia ei saatu, mutta ne ovat aika hassun näköisiä: niillä on iso ja raskas pää ja pikkujalat.

Eväspöytiä ilta-auringon valossa.



Alas ei tietenkään tultu junalla vaan ajamalla. Lyhin tie kotiin laskeutuu Guggenheim-museon kohdalta. Olen käynyt myös juoksemassa samalla polulla, ensin leppoisasti ylämäkeen ja sitten alamäkeen... näkymissä ei ole mitään valittamista.



Sunnuntaina pakkasimme autoon kiipeilykamppeet ja saksalaisen Philippin, ja suuntasimme kohti Santa Barbaraa. Ilma oli aivan loistava, mutta kallio petti odotukset. Olemme käyneet siellä kerran aikasemminkin ja totesimme osan reiteistä huonosti pultatuiksi, mutta nyt osuimme vielä huonommille reiteille. Jos pulttaus olikin kohtuullinen, niin kiven irtonaisuus ja liukkaus ärsytti. Kivessä itsessään oli tosi huono kitka, ja lisäksi kaikki hyvältä näyttävät reitit olivat pahasti kiillottuneita. Hieman kauempana olevia reittejä taas ei oltu retropultattu: yritäpäs siinä sitten kiivetä turvallisin mielin, kun otteet heiluvat, kitkaan ei voi luottaa ja pulteista tippuu ruostetta silmään.... Ehkä joukkoon mahtuu helmiäkin, ja meillä oli vain huono tuuri reittien valinnan suhteen, mutta ihan heti kyseiselle kalliolle ei tee mieli lähteä uudelleen.

Santa Barbaran puolustukseksi täytyy sanoa, että sen sijaintipaikka on aivan mainio. Kallio on keskellä kumpuilevaa maaseutua, josta avautuu maisema merelle asti. San Sebastian on aivan lähellä, joten kaupungin asukeille kallio on varmaan hyvä treenipaikka.

Philipp kikkailee reitin alussa. Kaukana näkyy meri.



-- Johanna