Vähälumisen Pyreneiden "rando"reissun jälkeen oli aika mennä länteen ja Picos de Europan suuntaan, josko siellä pääsisi laskemaan vähän paremmin. Kohteemme oli nimeltään Valdecebollas, Sipulilaakso, Alto Campoon hiihtokeskuksen viereisessä laaksossa.

Valdecebollasin laaksossa on iso, hylätty vuoristomaja jonne johtaa tie. Harmi vaan että tie oli metrisen lumikinoksen alla (ainakin jossain siis oli lunta). Ajoimme auton niin pitkälle kuin pääsimme, ja skinnasimme (ylämäkihiihtoa laskettelusuksilla nousukarvojen avulla) loput 3 km majalle. Johannalla oli jäänyt aamukahvi juomatta ja pikkuhiljaa alkoi migreeni vaivata.

Tasaisen tien hinaus ei ollut mitenkään järin jännittävää. Varsinainen nousu alkoikin vasta vuoristomajan raunioilta. Harmi vaan että sitä nousua (ja laskua) ei ollut kovin paljoa, yhteensä ehkä 300 korkeusmetriä majalta. Lunta oli onneksi sentään suht. riittävästi laskemiseen, tosin paikoin tuuli oli puhaltanut lumet jonnekkin muualle. Äärimmäistä vuoristoelämystämme himmensivät myös kaksi poikaa jotka laskivat mäen muovisäkeillä.



Huippuharjanteelta oli onneksi sentään ihan komeat maisemat. Tuuli vain niin kovaa, ettei niitä kauaa pystynyt ihastelemaan. Lisäksi Johannan migreeni oli jo tasolla 3, "soita helikopteri hakemaan."



Picos de Europan vuoristoa. Korkeimmat huiput ovat n. 2600 metrisiä.



Helikopteria ei kuitenkaan onneksi tarvittu, vaan selvisimme takaisin autolle omin neuvoin. Mutta jännitystä riitti  myös paluumatkalle. Johannan migreeni nimittäin yhdistyi matkapahoinvointiin (taso 4; "Mieluummin niskalaukaus, kiitos") vuoristoteillä. Aukinaista apteekkiakaan ei löytynyt mistään. Lopulta, useiden äkkipysähdysten ("Pakko päästä ulos autosta NYT") jälkeen selvisimme takaisin Bilbaoon ja lääkekaapille.

-- Ilkka