Vappu eli Día del Trabajo oli täälläkin vapaapäivä. Lisäksi välimaanantai oli vapaa, koska paikallisen mukavan tavan mukaan pyhän ja viikonlopun väliin jäävä arkipäivä on myös vapaa. Vappu ei ole täällä ollenkaan suomalaiseen verrattava juomajuhla, joten mekin päätimme ottaa rauhallisesti. Aattopäivänä kävimme uuvuttamassa itsemme ensin shoppaamalla* ja iltasuunnitelmaan kuului ravintola.

Otimme mukaan listan vege- ja aasialaistyyppisistä ravintoloista, ja lähdimme asianmukaiseen aikaan eli yhdeksän jälkeen metsästämään syömäpaikkaa. Kaupungilla oli ahdistavan hiljaista. Ei punaisia vappuneniä pilkistämässä pusikosta pullojen kilinän kera, ei haalariasuisia horjahtelijoita keinumassa baarista toiseen kevätnurmella mutaantuneet serpentiinit perässä laahaten. Suureksi ällistykseksi suuri osa ravintoloista oli kiinni, koska oli maanantai. Ikinä ennen emme ole havainneet, että raflat ovat täällä kiinni maanantaisin. Mutta niin se vain oli, luki oikein aukioloajoissakin. Onneksi ystävämme aasialaiset eivät pettäneet. Löysimme aukinaisen kiinalaisen, japanilaisen ja intialaisen ravintolan. Valitsimme intialaisen, koska se oli täynnä. Ruuanhan täytyy silloin olla hyvää!

Hyvää ruoka olikin, suorastaan herkkua. Sattumana sopassa vain uiskenteli tarjoilun hitaus, jolle tosin oli selvä syy: 50–60 hengen täpötäydessä ravintolassa pyöri vain yksi tuskanhikinen tarjoilija. Saimme kahden alkupala-annoksen sijaan vain yhden, jonka jälkeen odottelimme pääruokaa ikuisuuden. Viinipullo ehti huveta, ja pikkuhiprakassa nälkää näkien suunnittelimme jo kaappaavamme ruuantähteet naapuripöydistä. Kun pääruoka tuli, riisi puuttui. Lopulta sitä tuli noin teekupillinen. Seuraavaa riisiannosta odottelimme taas ikuisuuden, samoin kuin tilaamaamme Nan-leipää. Huomautimme asiasta kyllä, mutta joko ylityöllistetty tarjoilija aina unohti tai sitten ruoka oli keittiöstä vähissä. Alun ”hyvää ruokaa kannattaa odottaa” -asenne muuttui pikku hiljaa ”jos se ei kohta tule, käyn ***kele hakemassa” -tunnelmaksi.

Hartaasti odotettu Nan-leipä saapui pöytäämme lopulta puoli yhden maissa, kun teimme jo lähtöä. Jälkiruokaa emme tilanneet.

-----

* Nyt tilitän alaviitteessä mieltäni jo pitkään painaneesta asiasta. Espanjalaisen (tahi baskimaalaisen) yhteiskunnan kaamea mieskeskeisyys ja kiero sukupuolittuneisuus paljastuvat urheilukaupoissa! Naisille on kyllä tarjolla laaja jumppa- ja trendivaateosasto, mutta auta armias jos feminiininen yksilö yrittää etsiä itselleen esimerkiksi softshell-ulkoilutakkia, pyöräilypaitaa, kiipeilyasusteita tai vaellussandaaleita! Kyseisiä vaatekappaleita saattaa kyllä jostain hämärästä nurkasta löytyä, mutta valikoima on ihan surkea miesten vastaavaan verrattuna. Naisethan vain airopikkaa. Turha niille on mitään ulkovaatteita myydä. Yritin etsiä itselleni juurikin noita sandaaleita vappuaattona, ja lopulta päädyin miesten Columbia-sandaalien pienimpään kokoon. En halunnut niitä vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä halpamaisen näköisiä ja -tuntuisia lätysköitä naisten kenkäosastolta. Ahistaa, eikä ollut eka kerta.

-- Johanna