Nyt sinne Atxarteen mars. Toissaviikonloppuna olimme siis maalla, kuten toiseksi edellisessä postauksessa kerroin, ja sunnuntaina ohjelmassa oli kiipeilyurheilua. Suhteellisen lähellä kavereidemme taloa on Atxarte, suuren suuri kiipeilykeidas, jossa olemme yhdesti aiemminkin käyneet häröilemässä. Häröilemässä siksi, että meillä ei tuolloin ollut topoa (= kuvaukset reiteistä) mukana. Valitsimme reitin epäilyttävin metodein eli silmäilemällä, ja epäonneksemme kiipesimme Maailman Huonoimman reitin.

Nyt meillä oli topo, mutta minkälainen: kotoisin vuodelta 1989. Löysimme kirjan perusteella kyllä oikean sektorin, mutta reitit näyttivät hieman muuttuneen sitten 80-luvun. Jouduimme kysymään apua paikallisilta, ja ystävällinen baskisetä neuvoikin meidät erään lupaavan reitin juureen. "Muy bonita!" Päivän tavoitteena oli kiivetä jokin muutaman käydenpituuden mittainen helppo tapaus ja opettaa samalla Philippille ja Liselle joitain pitkällä reitillä tarvittavia taitoja. Atxarte on nimittäin juuri pitkien reittien paratiisi.

Toiset ystävälliset baskikiipeilijät lainasivat meille hetkeksi uutta topoa, joka on näemmä ilmestynyt vain Espanjan kiipeilylehden Desnivelin välissä. Reitin eka kp näytti kivalta, mutta loput 3 katosivat reittien sekamelskaan. Ilman omaa topoa taskussa ei ylemmille köydenpituuksille olisi välttämättä asiaa, sillä helpon reittimme vieressä vaani useita vaativampia tapauksia, joille viaton sunnuntaikiipijä voi eksyä. Iltapäivän aurinko porotti ja lämpötila nousi yli 20 asteen, joten napostelun, sekavan pohdinnan ja pitkällisen jaarittelun päätteeksi päätimme kiikkua "nyt ainakin ekan koopeen".

Päästyäni vuorollani kiipeämään muistin oitis yhden syyn, miksi en aina hirveästi pidä pitkistä reiteistä. Selässä riippuva reppu pilaa kiipeilyni aina täysin! (Pitkillä reitellä menee aikaa - etenkin kun neljä kiipeää samaa reittiä -  ja siellä saattaa tarvita kaikenlaisia asioita kuten vettä ja kameraa, joten siksi reppu on kuitenkin mukava olla matkassa.) Asiaa ei auttanut se, että raahasin itselleni liian isoa reppua. Kiipeämisestä tulee yllättävän vaikeaa, jos päätä ei voi kääntää ylöspäin, selkää ei voi kunnolla liikuttaa ja ylisuuri reppu heiluu puolelta toiselle, vaikka sen kuinka yrittää köyttää kiinni. Kiukutti, ja se saattoi myös näkyä. Kenties se jopa kuului. Hankintalistallani onkin nyt omiin mittasuhteisiini sopiva reppu.

Kiipesimme kaikki ekan kp:n, sitten tokan kun se näytti niin helpolta ja lopuksi vielä kolmannenkin, koska se erottui viereisistä helposti. Tähän kaikkeen meni yllättävän kauan aikaa, itse asiassa koko päivä. Kolmannella ständillä totuus sitten iski: emme enää tienneet, mihin suuntaan reitti jatkuu. Edessä oli vain pikkuisen nega seinämä eikä yhtään pulttia missään. Vaihtoehdot olivat vähissä: päätimme laskeutua takaisin alas.

Minä ja Lise tokalla ständillä.



Laskeutuminenkin kesti iäisyyden. Ankkureista piti askarrella laskeutumiskelpoiset, ja vuorelle uhrata vähän kamoja. Köydet menivät sotkuun keskenään, ja ne piti selvittää. 130 metriä sotkua. Alkoi tulla kylmä, sillä lähtiessä lämpöä oli ollut suomalaisen kesäpäivän verran, mutta auringon laskiessa kuumuus katosi vuoren taa. Lämpimät fleecet olivat kätevästi alhaalla.

Keksimme tilanteeseen sopivan viisunkin, jonka lauleskelu vähän lämmitti: Stuck in the Middle with You. Näin paljon sanoja ei muistettu, mutta tästähän niitä voi opetella ensi kertaa varten.

Well I don't know why I came here tonight,
I got the feeling that something ain't right,
I'm so scared in case I fall off my chair,
And I'm wondering how I'll get down the stairs,
Clowns to the left of me,
Jokers to the right, here I am,
Stuck in the middle with you...

Ihan turvallisesti pääsimme lopulta maan pinnalle, mutta vertikaalissa ympäristössä tuli kyllä vietettyä yllättävän pitkä aika. Kun kävelimme autolle, hämärsi juuri sen verran että vielä näki, mutta autolla oli jo pilkkopimeää. Kun saimme kamat pakattua autoon ja istuimme kyytiin, alkoi sataa ihan tosissaan. Hmm, hieman onnea matkassa? Vuori kiitti saamistaan uhrilahjoista? Seuraavalla viikolla tilasimme netistä sen Desnivelin numeron, jossa on Atxarten topoja, jotta reitit ensi kerralla löytyvät paremmin. Samaisen reitin aiomme vielä kiivetä uudelleen ja loppuun asti.

*****
Ja Ne Kaakelit.

En saanut Ilkkaa kiinni ennen kuin tänään myöhään iltapäivällä, koska herra oli ollut kentän ulottumattomissa "yörandolla". (Epäilyttävä termi, tapahtuukohan se edes mäessä?) Itse en voinut asiaa edistää, sillä talossamme vain vähän aikaa asuneena minulla ei ollut hajuakaan isännöitsijästä tai esim. naapureiden numeroista. Nyt siis toivon, että kaakelitoivomuksen voi esittää vielä maanantaina.

-- Johanna