Keskiviikkoiltana päätimme, että torstai voisi olla sopiva välipäivä kiipeilystä. Ohjelmassa olisi muutaman tunnin vaellus Helvetin kurussa/solassa eli Barranco del Infiernossa, minun käyttäminen lääkärissä ja rantalötköttelyä. Flunssani kyllä väistyi varsin tehokkaasti aamuisella ibuprofeiinillä eikä pahemmin haitannut päivän aktiviteetteja, mutta joka ilta olin tosi kipeä ja mm. nukuin pitkät kalsarit jalassa kolmen peiton alla.

Tulimme keskiviikkona melko reippaan kiikkupäivän jälkeen myöhään hotellille, jossa oli sillä aikaa pistetty ranttaliksi luontokappaleiden toimesta. Olohuoneen seinällä katonrajassa kökötti gekkolisko, joka ilmiselvästi jahtasi valtavan kokoista ja herkullista torakkaa. Molemmat säikähtivät meitä (onko kumma...) ja pakenivat, gekko sohvan taakse ja torakka taulun taakse. Hotellin respasta luvattiin apua otusten poistamisessa, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, Ilkka pyydysti taulun takaa hetkeksi poistuneen torakan ja heitti sen pihalle. Gekkoa ei sen koommin näkynyt, mutta sohvan takaa kuului välillä vaimeaa rouskutusta. Ehkä lisko löysi sieltä toisen maukkaan torakan. Ainakaan hyönteisiä ei enää näkynyt huoneessa.

Imukuppijaloista olisi kiivetessä hyötyä itse kullekin.


Pic by: Ilkka. Muutkin tämän postauksen kuvat ovat Ilkan.

Torstaina heräsimme ajoissa, koska Barranco del Infiernon luontopolulle oli erikseen pitänyt varata aika. Luonnonpuistossa sijaitsevaan solaan päästetään vain tietty määrä ihmisiä kerrallaan, mikä varmaan onkin kohtuullisen järkevää. Vaelluspolun alku löytyi Adejen kylästä Playa de las Americaksen yläpuolisilta rinteiltä. Maisemallisesti hieno polku kulki pitkin solan sivuseinämää ja lopuksi sen pohjalla. Eläimiä näkyi täälläkin, esimerkiksi erilaisia lintuja ja äänekkäitä vuorivuohia. Jälkimmäisistä lähti tosiaan tosi outoja ääniä, kun ne uhittelivat toisilleen. Ilkka luuli mölinää ensin ihmisten tuottamaksi ja taisi huutaakin että olkaa hiljaa, minulla taas tuli mieleen lähinnä dinosaurus, ja olin hetken vähän huolissani.

Reitin alkupätkää, kuumaa ja kuivaa maastoa.



Tukeva asento pitää tytön vuoristopolulla.



Hieman puolimatkan jälkeen solan seinät kapenivat ja ilmasto muuttui kosteammaksi ja viileämmäksi. Opaslehdykässä kerrottiin, että tällä osuudella ei saa turhaan vitkastella, koska seinistä voi tipahdella kiviä. Se olikin helppo uskoa. Kuru kapeni ja päättyi lopulta korkeaan vesiputoukseen. Perillä odotti hauska opas, normandialainen menninkäinen, joka tykästyi juttuihimme siinä määrin, ettei olisi halunnut päästää meitä pois. Ehdimme keskustella mm. nationalismista ja opettaa tyypille viroa. Jos työnä on hengailla yksin kypärä päässä märän rotkon pohjalla ja kaitsea turisteja, ei-niin-turistiläppä voi olla mukavaa vaihtelua...



Rotkon päätepisteessä odottava putous.



Ooh.



Kaloreja kului aika monta, kertoo joululahjasykemittari.



Paluu lähtöpisteeseen kulki samaa reittiä. Yhteensä n. kuuden ja puolen kilsan luontoretkeen kului kolmisen tuntia, eikä maasto ollut missään vaiheessa kovin vaikeaa. Alle kouluikäiset lapsetkin näyttivät suoriutuvan vaelluksesta hyvin. Reitin kruksi oli tukevien saksalaisturistien ohitus polun kapeassa kohdassa.

Kaukana siintää meri ja turistikaupungin idylli.



Lääkärissäkäynnistä sen verran, että se oli suorastaan naurettavan helppoa verrattuna mm. Bilbaossa koettuun... Lääkäri puhui hyvää englantia ja apuna oli lisäksi suomalainen sairaanhoitaja-tulkki. Sain lääkekuurin, joka auttoikin, mutta ei vienyt tautia kokonaan pois. Joko kuuri loppui liian nopeasti tai minä aloitin urheilut liian nopeasti, sillä seuraavalla viikolla Suomessa sisäkiipeilyn jälkeen tulin uudelleen kipeäksi. Kurkkukipu alkoi taittua vasta eilen, ja nyt syön uutta lääkekuuria jälkitautina iskeneeseen poskiontelontulehdukseen. Kuinka lystikästä. No, nyt on ollut aikaa blogittaa, kun harrastusten pariin ei ole ollut mitään asiaa. Teneriffa-trilogian viimeinen, kiipeilyä sisältävä osa ilmestynee lähipäivinä.

-- Johanna