Ensilumen tultua vajaa pari viikkoa siten lähdimme Miguelin (vuokraisäntä, Ilkan työkaveri) ja hänen 10-vuotiaan poikansa Alexin kanssa Alto Campoon hiihtokeskukseen. Kyseinen keskus sijaitsee Picos de Europa -vuoristossa Bilbaosta länteen, parin tunnin ajomatkan päässä. Menomatka oli luminen, aikainen ja siitä johtuen myös uninen. Unihiekat karisivat silmistä kuitenkin siinä vaiheessa, kun pääsimme pikkukylästä hiihtokeskukseen johtavan tien luo. Poliisi oli ystävällisesti pysäyttänyt liikenteen ja autoja hiihtäjineen oli jonossa reilut 10.
Miguel ampaisi selvittämään tilannetta, ja lukuisien epämääräisten juorujen jälkeen asianlaita selvisi: hiihtokeskus oli niin täynnä, että sinne ei pääsisi ennen kuin joku tulee pois. No, eipä meidän auttanut kuin odotella. Kun yksi auto tuli keskuksesta, polliisit päästivät yhden menemään. Taaksemme kertyi huima jono. Lukuisia etuilu- ja selittely-yrityksiä nähtiin, mutta virkavalta osoitti ihailtavaa järkkymättömyyttä ja toimitti etuilijat jonon perille häpeämään. Poistumistahti ei ollut mikään huima, ja mekin saimme odotella pari tuntia vuoroamme.
Rinteet olivat keskuksessa täyteen tupatut, yllättäen. Hisseihin ei tarvinnut kumma kyllä hirveästi jonottaa. Tai no jonottaa ja jonottaa: paikallisten tapojen mukaan hissin eteen muodostetaan epämääräinen rykelmä, josta röyhkeimmät ja ketterimmät kipaisevat ekana kyytiin. Hissitapojen lisäksi minua vähän ärsyttivät laskutavat. Rinteessä pätevät samat säännöt kuin liikenteessä, eli muiden ohi mennään aina kun se on mahdollista (vaikka taidot olisivat niin kehnot, että laskija kaatuu eteesi heti hurjan ohituksen tehtyään) ja mahdollisimman läheltä. Olen myös varma, että kerran eräs laskija yritti tahallaan hyökätä kaatuessaan minun päälleni. Ehkäpä hän haaveili rinnettä pehmeämmästä kaatumisalustasta.
Olimme molemmat offarikypsiä (off-piste = rinteiden ulkopuolella) aika pian. Keskuksen vieressä on pieni huippu, jonne jotkut olivatkin jo kävelleet polun ja jonka päältä pääsi laskemaan takaisin keskukseen. Sinne siis päätimme mennä.
Polku kulki harjannetta pitkin, jonka päällä tuuli todella paljon. Itse asiassa aivan liian paljon. Aina kun tuuli tarttui kantamiini suksiin, lensin nurin. Olin jo ensi metrien jälkeen aivan turhautunut ja suuresti ärsyyntynyt. Ilkka odotteli vähän ylempänä ja ohitseni marssivat espanjalaiset isot hiihtoäijät kohti kauempana odottavia offareita – nähtävästi ilman mitään vaikeuksia. Minä kieriskelin naurettavasti polun viereisessä lumihangessa sukset kainalossa ja kaaduin melkein saman tien kun nousin ylös. Johtopäätös: täytyy muuttua painavammaksi, jotta jokainen pieni tuulenvire ei vie mukanaan.
Kaikki on vinksin vonksin...
Pääsin minäkin lopulta ylös, mutta olipa harvinaisen rankka ja kauhea 15 minuutin kävely. Muutama käännös kovapintaisessa lumessa ei siinä sitten ihan hirveästi lohduttanut, mutta Ilkka oli tyytyväinen. Ja oli minustakin kaiken kaikkiaan ihan kiva laskea, vaikka tästä blogautuksesta tulikin hiukan valitusvirsimäinen…
Niin ja Miguel ja Alex eivät olleet rinteessä, vaan kokeilemassa maastohiihtoa, edellinen toista (?) kertaa elämässään ja Alex ensimmäistä. Vuokraamosta olivat luistelusukset loppu, joten he joutuivat hiihtämään perinteistä. Oli kuulemma ollut aika väsyttävää ja runsaasti taukoja vaativaa toimintaa. Toista kertaa ei pertsaa kuulemma tarvitse kokeilla.
-- Johanna
Kommentit