Ilkan vanhemmat sekä sisko lapsineen ovat laskeutuneet Bilbaon kamaralle hyvissä sielun ja ruumiin voimissa muutama tunti sitten. Joukkue on tällä hetkellä kaupassa (minä en mahdu autoon! Se ei siis sittenkään ollut tarpeeksi iso...), joten täräytänpä odotellessa pienen blogituksen tänne. Alla kuva- ja tekstimateriaalia toissa viikonlopulta (3.-4.2.), jolloin kävimme Ilkan työkaverin Iñigon ja hänen vaimonsa kanssa Pyreneillä "randolla" (=hiihtovaellus).

Pyreneille lähdettiin lauantai-aamuna siinä uskossa, että lunta riittää. Iñigo oli jopa soittanut vuorilla majailevalle ystävälleen (lakimies) ja tarkistanut asianlaidan. Paikan päällä karu totuus selvisi. Eli lakimiehiin ei tule luottaa.

Kuviteltu laskureittimme kulkee jossain tuossa oikealla.

 
Koska lunta ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi, baskiystävämme ehdottivat "pientä kävelyä." No, mikäs siinä. Saisimmepa edes raitista ilmaa. Lähdimme tallustelemaan "läheiseen" laaksoon, jossa olisi kiva joki ja "dolmen", eli muinainen hautapaikka, joka muodostuu päällekkäin ladotuista isoista kivistä.



Matka oli yllättävän pitkä: 4 tuntia/16 km yhteensä. Harkitsen seuraavan kerran kaksi kertaa, kun baski ehdottaa "pientä kävelyä..." Aurinkoisessa säässä oli toki ihan mukava tallustaa, ja seuraavasta laaksosta löytyi kuin löytyikin käärmemäisesti kiemurteleva joki. Kuvasta kiemurtelua ei vain huomaa.



Iltaoluiden ja -oliivien jälkeen siirryimme mukavaan refugioon, jossa hintaan kuului hyvä ruoka. Melkein sain nukuttuakin. Taistelin taas puoli yötä syksyllä ostamani liian pienen makuupussin kanssa. Jotenkin se oli nyt vielä niukempi kuin aikaisemmin: sain sisälle vain jalat, ja yläkroppa piti suojata refugion villaisella ja kutittavalla viltillä. Jalkoja ei voinut liikuttaa ollenkaan, josta johtuen ahdistuin henkisesti ja alaselkää alkoi särkeä. Heräilin viltin liikkeiden mukaan: jos se valui pois päältä, tuli vilu, ja jos pysyi päällä, hikoilin sietämättömästi. Aamulla raivoissani ja epänukkuneena vannoin, että nyt pussi kyllä saa lähteä... ehkä se sitten on lasten pussi, vaikka pakkauksessa ei kyllä niin mainittu. (Iñigo ehdotti, että voisin kehittää uuden lajin: pussilasku. Ei kun sisälle mahd. tiukkaan makuupussiin ja alas rinnettä!)

Seuraavan päivän randokohde oli melkein yhtä lumeton kuin edellinen. Vaihtoehtoja ei ollut monia, ja baskikävelyn sijaan valitsimme hiihtokeskuksen, suht läheisen Candanchún. Kuvassa suljettuja rinteitä.



Ikävä toistaa omia juttujaan, mutta rinteet olivat taas aivan täynnä... tungos oli vielä täydellisempi kuin Alto Campoossa. Rinteitä ei ollut kovin montaa auki, ja osasta niistäkin haravoitiin kiviä pois. Täyttä laatua siis. Ja liputkin olivat kalliita. Ikävöin kovasti kotiin jääneitä carvereitani kun yritin vääntää pikkukäännöstä sinne tänne singahtelevien lapsien keskellä uudemmilla isoilla suksillani, joita en vielä ikuna ole päässyt kunnollisella (?) offarilla testaamaan. Kyllästyin hommaan kesken kaiken ja menin autolle hengaamaan. Sämpylän syönti auringossa auton penkillä on joskus (tai aina) hauskempaa kuin tungos-urheilu väärillä välineillä.

Kotimatkalla päätimme, että seuraavana viikonloppuna mennään taas vastakkaiseen suuntaan eli länteen Picos de Europalle. "Siellä sentään on lunta!" Vaan kuinkas kävikään... jännityskertomus jatkuu pian.

-- Johanna